Kävin tänään apteekissa ostamassa laastareita. Kassajonossa edessäni oli ainoastaan eräs rouvashenkilö, jonka ostokset tekivät kutakuinkin 35 euroa. Hän antoi myyjälle ensin 20 euron setelin ja tämän jälkeen kaivoi lompako(i)staan kasan erinäisiä kolikkoja, joita rouva sitten piteli molemmissa käsissään sellaisen pienen keollisen verran myyjän noukittavaksi. Käsittääkseni syy tämänlaiseen toimintaan on vanhemman väestön huononeva näkö, jonka seurauksena kolikkoja ei enää kunnolla eroteta toisistaan.
Myyjä aloitti puuttuvan 15 euron keräämisen ehkäpä loogisen päättelyn vastaisesti raha-arvoltaan kaikkein pienimmistä kolikoista keräten niitä aluksi mahdollisimman paljon. Tosin raha-arvoltaan pienten kolikoiden ottaminen on ehkä jokseenkin perusteltua sen varjolla, jottei asiakas kokisi pahaa mieltä siitä, että hänelle jätettiin vain hiluja, jotka kenties painavat ja vievät tilaa lompakossa suhteellisen paljon verrattuna niiden absoluuttiseen raha-arvoon.
Rahojen laskuprosessi oli varsin hidas, ja vähitellen myyjän toiminta alkoi saada farssin piirteitä jonon, ja sitä kautta myös suorituspaineiden kasvaessa; päästessään kenties noin kahdeksaan euroon pikkukolikoiden (5-50 senttiset) jälkeen, siirryttiin keräämään loppusummaa isommista kolikoista (1-2 euroiset). Viimemetreillä kuitenkin myyjältä unohtui, kuinka paljon pikkukolikoista oli muodostunut liukuhihnan päälle, jolloin prosessi jouduttiin aloittamaan täysin alusta. Nähdäkseni samaa virhettä alettiin jälleen toistaa, eli uusi laskutoimenpide aloitettiin pikkukolikoista. Laskelmat menivät tosin lyhyellä aikaa useampaan kertaan uusiksi yksittäisen kolikon vaihtaessa paikkaa ensin oikean käden, sitten liukuhihnan, myöhemmin vasemman käden, ja lopulta kenties taas oikean käden kanssa. Vihdoin viimein noin 15 euron kokoonpano saatiin suoritettua, tai vaihtoehtoisesti tehtiin jonkinlainen hätäinen kompromissi joukkopaineen kanssa jonon kasvaessa.
Tilanteesta mieleeni muistui vanha kunnon dilemma lompakon hankinnasta: alussa sinulla on x määrä rahaa, jota varten tarvitset lompakon pitääksesi rahat mukana ja koossa. Kuitenkin jos ostat lompakon, joka maksaa noin rahamäärän x, sinulle ei ole enää niin paljon rahaa, että tarvitsisit enää lompakkoa.
Visioin nimittäin kassajonossa, että ostettava 35 euron lääke olisi ollut sellaista, mikä auttaa laskemaan ja keräämään halutun rahasumman mistä tahansa satunnaisesta kolikkoryppäästä, mahdollisesti vielä keräten sopivassa suhteessa pieniä ja isoja kolikoita, jotta asiakkaalle jäisi prosessista parempi mieli. Toisaalta taas ostosten jälkeen lääke olisi hyödytön, sillä kaikki kolikot ovat menneet lääkkeen ostoon. Siinä taas dilemmaa kerrakseen!
Toki on myönnettävä, että myös oman juttuni logiikassa on aukko; myyjän olisi tietysti tullut olla asiakas.
